01.10.2010 13:52 | mamma
Tasan vuosi sitten siirryttiin yliopistosairaalan teho-osastolta kotikaupungin hospitaaliin. Silloin tuntui uskomattomalta, että siihen pisteeseen oli päästy. Hengityskoneesta oli päästy lopullisesti muistaakseni pari viikkoa sitten. Siirto oli helpotus mutta samalla se pelotti. Käytännön asiat helpottuisivat huomattavasti. Vanhemmat saisivat asua kotona. Osasto olisi tuhat kertaa rauhallisempi. Siellä ei kuolisi lapsia. Ainakaan niin, että sitä ei pääsisi pakoon. (Lapsen kuoleman kokeminen muuttaa ihmisen lopullisesti, vaikka sen kokee ventovieraana sivusta. Me jouduttiin sen kanssa tekemisiin kaksi kertaa.)
Pelotti, miten pienen sairaalan henkilökunta pärjäisi vaativan potilaan kanssa. Yliopistosairaalan tehon hoitsut olivat tiukkoja tätejä, kaiken nähneitä ja kokeneita, nopeita liikkeissään ja raportoinnissa lääkäreille. Vahtivat potilaitaan jatkuvasti emohaukan lailla, ehdottivat lääkäreille joskus hoitotoimenpiteitä ja näin tehdessään olivat yleensä oikeassa. Kotikaupungin sairaalaan tullessa kulttuuri muuttui täysin (tempooooo hiiiiiiidastuiiii.......), eikä me varmaan ikinä oikein totuttu siihen. Teho oli karmea paikka, mutta kolmen kuukauden aikana siitä tuli meille koti ja lähdön tullen itkin minä ja jotkut hoitajatkin. Sinne oli aina mukava mennä takaisin kun Pätkä trakarinsa kanssa reissasi välillä yliopistosairaalaan tutkimuksiin ja vieroitteluyrityksiin. Mutta eihän sinne tietenkään toivo ikinä lapsensa takaisin joutuvan (kuka idiootti nyt toivoisi?)
Niin se aika rientää. Ajatella, jo vuosi kotikaupungissa.
