Muuttoaikeista

17.09.2010 21:35 | mamma
Meidän koti on ollut myynnissä elokuun lopusta asti. Hiljaisen alun jälkeen täällä on käynyt ällistyttävä vilske, pällistelijöitä on rampannut sisään ja ulos harva se päivä. Eilen saatiin tietää, että yhdet niistä olivat käynnin jälkeen sanoneet lähtevänsä pankinjohtajan puheille, eli nyt jännätään, tulisiko tästä tarjous. Sitä toivoo, mutta samalla pelkää.

Tämä on ollut hyvä koti. Täällä on kaunista, rauhallista ja mukavat naapurit. Koko meidän rappu jännitti viime kesänä Pätkän vointia ja A-rapustakin ainakin pari ruokakuntaa. Täällä meni lapsivesi että "poks". Täältä katselin sairaalan lämpökeskuksen piippua makkarin ikkunasta ja toivotin mielessäni vielä hyvät yöt neidille nukkumaan mennessäni. Täällä Pätkä oppi istumaan ja ryömimään. Täällä maalasin maha pystyssä vaaleanpunaisia lintuja vastaremontoidun vauvanhuoneen oveen. Tämän tiesin kodikseni kun astuin ensimmäistä kertaa tänne sisään. Enkä millään haluaisi lähteä täältä. Kun muuttopäivä koittaa, minut varmaan joudutaan repimään irti ovenpielistä, joissa roikun potkien ja kirkuen.

Lähteä on pakko, koska portaat kolmanteen kerrokseen vie multa hengen tuon tenavan kanssa. Ilmeisesti ne, jotka suosittelee portaita Down-lapsiperheelle eivät ole a) yhtä ylipainoisia kuin minä ja/tai b) heidän lapsensa on kevyempi ja/tai c) lapsen apuvälineiden pakkaaminen autoon tapahtuu yhdellä portaiden nousulla ja laskeutumisella.

Toki luovun kodistani ihan hyvästä syystä. Mutta en totta totisesti tee sitä mielelläni.

Isin kanssa vannottiin, että muutetaan takaisin tähän kaupunginosaan heti kun jokin järkevänhintainen ykköskerroksen asunto tulee myyntiin. Mä en osaa asua missään muualla. Olen syntynyt sairaalassa tuossa vieressä ja syntymäkotiin on 150 m.